Paluu arkeen...

...on pikku hiljaa meneillään. Palasimme Suomeen 22.3. ja vielä viime viikon olimme molemmat virkavapaalla. Tänään oli kolmas työvuoroni reissun jälkeen, enää ei tunnu niin kummalliselta olla täällä ja teholla.

Loppureissu meni kutakuinkin seuraavasti: Wild Coastilta suuntasimme Corollalla Drakensbergin vuorille, Durbanin kautta sillä kuumottava urpo autovuokraamosta ei antanut meille oikeita papereita autoa luovuttaessaan. Sen vuoksi jouduimme tekemään ylimääräisen koukkauksen National Alamon Durbanin toimiston kautta. 20 minuuttia ja homma oli hoidossa, eivät kaikki afrikkalaiset asiakaspalvelijat ole hanurista. (Vain suurin osa...) Drakensbergillä vietimme kaksi yötä Inkosana Lodgessa (erittäin suositeltava majapaikka!) ja kävimme patikoimassa kuulaassa vuoristoilmassa ja itkettävän kauniissa maisemissa.

Drakensbergiltä palasimme vielä jättämään hyvästit Swazimaalle, olimme Malolotja Nature Reservessä kolme yötä myöskin tosi hyvätasoisessa mökkimajoituksessa ja teimme päivän mittaisia patikkaretkiä seeprojen ja blesbokien (joku antiloopin sukuinen ötökkä, pitää hilpeän kuuloista pärinää) seassa erittäin päräyttävissä maisemissa. Malolotjasta ajoimme Johannesburgiin, jossa olimme neljä yötä, sillä Iberia oli kätevästi siirtänyt lentomme yhtä päivää myöhemmäksi.

Johannesburgissa osallistuimme tämän reissun ainoille opastetuille päiväretkille, apartheid-museoon ja Sowetoon sekä Johannesburgin kaupunkikierrokselle. Erityisesti museot, Apartheid Museum ja Hector Pieterson Museum sekä Regina Mundi Cathedral Sowetossa olivat varsin kova pudotus maan pinnalle. Apartheid ei tarkoittanut ainoastaan eri jonoja mustille ja valkoisille, se oli raastavan kärsimyksen aikaa, älytöntä väkivaltaa ja epäinhimillisyyttä. Hävettää olla valkoinen!

Kotiinpaluu oli melkoisen pöllämystyttävä kokemus: oma asunto tuntui kertakaikkisen kummalliselta ja Alepan reissu oli harvinaisen hämmentävä. Pällistelin tuossa Minna Canthin kadulla että täälläkö minä muka asun, älkää viitsikö pilailla... Pikku hiljaa elämä alkaa tässä asettua raiteilleen, elämä Suomessa tuntuu päivä päivältä normaalimmalta. Se on hyvä se, mutta toivottavasti tähän tasa-arvon ja sosiaaliturvan lintukotoon ei koskaan enää turru niin paljon, että valittaisi olemattomista. Olemme kaikesta huolimatta niin käsittämättömän onnekkaita, ja samalla velvollisia osoittamaan solidaarisuutta onnen vähermmän potkineille.

Reissu on nyt heitetty, mutta sen verran blogi vielä (toivon mukaan) elää, että valokuvia loppumatkalta olisi tarkoitus laittaa tänne näkyville. Jahkas ehtii ja jaksaa ja saa aikaiseksi...